Gnostilaisuudeksi kutsutaan uskonnollista liikettä, joka vaikutti erityisesti 100 ja 200-luvuilla. Nykyisin sitä harjoitetaan pienillä alueilla joissakin muodoissaan, mutta valtauskontoa siitä ei koskaan tullut. Gnostilaisuuden synnystä ei ole olemassa yhteneväistä käsitystä, mutta se tiedetään, että siihen on lainattu niin kreikkalaisen filosofian, juutalaisuuden kuin kristillisyydenkin oppeja ja näkemyksiä, mutta näiden painoarvo ja toteutuminen vaihtelevat sen mukaan, mikä gnostilaisuuden suuntaus on kyseessä. Nykyisin se onkin nähty joidenkin lähteiden mukaan kristillisyydestä irtautuneena uskontona, mutta joissakin lähteissä se on mainittu kristinuskon rinnalla kehittyneeksi uskonnoksi.
Vaikka yhteneväistä käsitystä gnostilaisuuden synnystä ei ole pystytty muodostamaan, on sen oppeja kuitenkin selvitetty varsin kattavasti. Johtavana ajatuksena siinä on aineen pahuus ja jumaluuden eri tasot. Gnostilaisuuden mukaan maailman on nimittäin luonut luojajumala – demiurgi – joka on voinut olla jopa paha. Tämä jumala ei siis pääse arvossaan lähellekään korkeimman jumalan arvoa. Tieto on gnostilaisuudessa pelastuksen avain ja tämän uskonnon edustajat pitäväkin itseään pelastavan tiedon haltijoina ja uskovat, että tämä muun muassa ihmisen alkuperää ja kuolemanjälkeistä aikaa sisältävä tieto pelastaa gnostikon kadotukselta.
Tieto on läsnä jo uskonnollisen liikkeen nimessä, sillä sana “gnostilaisuus” on muovautunut kreikankielen sanasta “gnosis”, joka tarkoittaa tietoa.
Gnostilaisuuden keskeiset ajatukset
Kuten sanottu, on gnostilaisuus seikoitus juutalaisuutta, kristillisyyttä sekä Kreikan filosofien – erityisesti Platonin – oppeja. Keskeisenä ajatuksena siinä oli jo mainittu luojajumalan olemassaolo, sekä aineen pahuus ja tiedon pelastava vaikutus. Korkeinta jumalaa pidettiin kaukaisena ja tuntemattomana oliona, josta energiavirtojen kautta esiin tuli alempiarvoisia jumalia. Tätä kutsutaan emanaatioksi ja se olikin yksi gnostilaisuuden peruspilareista, aineen pahuuden lisäksi.
Muitakin mainitsemisen arvoisia peruspilareita tällä uskonnollisella liikkeellä oli ja on. Yksi niistä on jo aiemmin esitelty demiurgi, joka siis oli luojajumala. Tämä luojajumala ei kuitenkaan suinkaan ollut mitenkään hyvä, päinvastoin. Sen oman käsityksen mukaan se oli ainoa jumala, mutta gnostilaiset näkivät sen ainoastaan maallisena ja pahanakin jumalana, joka loi maailman. Maailman luominen oli siis jokseenkin epäonnistunut toimi ja tästä syystä maailma ja sen kamaralla vaeltava ihmiskunta, ovat tavallaan virheitä tai suorastaan pahoja.
Korkein jumala oli – toisin kuin vaikkapa demiurgi – kaukainen. Se ei siis ollut lainkaan saavutettavissa tai tunnettavissa, ainoastaan tieto saattoi pelastaa uskovan. Tuon tiedon sanottiin olevan gnostilaisten hallussa ja sen oppimalla saattoi johdattaa gnostilaisuuden mukaan ihmiskuntaan hajonnutta ns. pyhyyttä – esimerkiksi jumalallisuutta, valoa tai muuta sellaista, lähteestä riippuen – takaisin jumaluuteen ja näin auttaa jumalallisen luonnon tulemista jälleen yhdeksi.
Nämä yllä kuvatut gnostilaisuuden keskeiset ajatukset kumpuavat pääasiassa syyrialais-egyptiläisestä gnostilaisuudesta, mutta toki ne kuvaavat muitakin suuntauksia tarpeeksi, jotta tähän uskonnolliseen suuntaukseen voidaan ottaa laajemmin kantaa.
Gnostilaisuuden pääsuuntaukset
Gnostilaisuudessa on kaksi pääsuuntausta, syyrialais-egyptiläinen suuntaus, sekä persialainen suuntaus. Näiden lisäksi on olemassa muun muassa kristillinen gnostilaisuus, sekä muutamia muitakin erilaisia suuntauksia, mutta nyt esittelemme vain nämä kaksi pääsuuntausta.
Syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuuden suuntaus on se, johon viitataan usein myös pelkästään termillä “gnostilaisuus”. Tässä suuntauksessa on selkeästi enemmän platonisia vaikutteita, mutta sen alasuuntauksiin kuuluu myös muun muassa selkeästi enemmän kristillisiä suuntauksia omaksunut valentiinolaisuus. Tämä suuntaus vaikutti erityisesti ensimmäisinä vuosina seitiläisyyden kanssa, jossa puolestaan kunnioitettiin Aadamin ja Evan poikaa, Seitiä, gnostilaisuudelle tärkeän tiedon välittäjänä.
Persialainen gnostilaisuus eroaa syyrialais-egyptiläisestä siinä, että siitä ei löydy kristillisiä aineksia, ainakaan niin, että ne olisivat näkyvinä osina kyseisessä uskonnollisessa suuntauksessa. Persialaiseen gnostilaisuuteen kuuluva mandealaisuus on sellainen tämän uskonnollisen liikkeen haara, jota harjoitetaan vielä täkin päivänä joissakin osissa Irania ja Irakia.